Käyn Lappeenrannassa keskussairaalan neurologisella poliklinikalla. Kaikki toimii nopeasti, tarkasti ja asiakaslähtöisesti.....moniammatillista yhteistyötä ja tarkkaa ammattitaitoa. Botox -piikitys nilkkaan ja käteen osuu juuri sinne, missä jännityksen laukeaminen lihaksista helpottaa liikkumista ja toimintakykyä eniten.
Vanhempani ovat nyt 80-vuotiaita. Äidin kaihi on syksyllä laaserleikattu ja isän leikataan parin viikon päästä .... julkisin varoin, keskussairaalassa. Isä sai vuosi sitten uuden nivelen lonkkaan. Äiti kulkee varmaan joka toinen viikko verikokeissa. Täällä ei puhuta ainakaan iästä tai liikuntavammasta, siis hoidetaanko tai ei.
Missä vaiheessa tämä hyvän hoitamisen ketju katkeaa? Milloin on se hetki, se lääkäri, se päätös, että ihminen hylätään jonnekin Imatran peräkylälle laitokseen, säilytykseen odottamaan kuolemaa.
Tämä arvoitus pyörii mielessäni.....tänään lakkaamatta. Aivan kuin koko ongelman avain olisi tässä käsissäni, ja aivan kuin tähän vastauksen löytämällä, voisin muuttaa Ulla-tätini ja hänen asuinkumppaniensa kohtalon paremmaksi.
Rakas Jumala armahda meitä kaikkia aamen*
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahdun kommenteistasi :)